Mirja Bosleyn evakkomatka

Karjalasta jatkosodan jälkeen kiireellä lähteneet saivat hyvin vähän, jos ollenkaan henkilökohtaisia tavaroita mukaan evakkomatkalle.

Näin oli myös Käkisalmen taisteluja paenneen heinolalaisen Mirja Bosleyn laita.

– Olisi mukavaa, jos asunnossani olisi edes yksi muisto lapsuudesta. Kuitenkin ainoa tavara, joka edes jollakin lailla liittyy evakkoaikaan, on isoäitini matka-arkku, jonka lahjoitan pian muistoksi tyttärelleni, hän kertoo.

Bosleyn muistikuvat Käkisalmeen jätetystä elämästä ovat säilyneet.
– Asuimme maaseutumaisessa kyläyhteisössä. Lähes kaikilla oli viljelyksiä ja karjaa. Elimme tavallista maalaiselämää. Mistään ei ollut puutetta.

Karjaa saatiin sentään pelastetuksi ja kuljetetuksi sodan alta junakuljetusten avulla.
– Monet jatkoivatkin eläintensä avulla pientilallisina Suomessa.

Sen sijaan talot ja tavarat jäivät kotikonnuille Käkisalmeen.
– Meille sanottiin, ettei mitään raskaampaa saa ottaa mukaan.
Tavarat olisivat hidastaneet matkaa, eikä kuljetuksissa edes ollut tilaa tavaroille.
– Vaatteet olivat päällä, hiukan matkaevästä, siinä se oli, mitä mukaan saatiin.

Kuljetus tapahtui junilla.
– Karjavaunussa tultiin, ensimmäinen lähtö. Toista lähtöä en muista, Imatralle ja Savonlinnaan mentiin kuitenkin ensin, kunnes saatiin tietää tarkempi sijoituspaikka Suomen puolella.

Bosleyn toinen ja lopullinen lähtö päätyi lopulta Peräseinäjoelle ja sieltä Alavudelle.

– Muistan tuosta ajasta jo enemmän, koska Alavudella ehdimme olla niin kauan, että kävin siellä alakoulun. Sieltä sitten muutettiinkin jo Heinolaan Hujansaloon. Tarkemmin Marjokorven torppaan. Sieltä käsin kävin ensimmäisen kouluvuoteni Heinolassa, kirkonkylän koulussa. Myöhemmin kaksi vuotta kaupungin koulussa.

Seuraavaksi elämä vei Bosleyn Vesilahdelle äidin siskolle lapsenpiiaksi. Hän kävi siellä myös jonkin aikaa koulua.

– Kotoa pois ollessani vanhemmilleni ehdotettiin erinäisiä pientiloja asuinpaikaksi. Mutta eihän se heille käynyt, kun monissa oli vain hehtaarin verran maata.

Yhtä paikkaa tarjottiin myös Ravioskorvesta.
– Mutta se oli niin sanottu ”kylmä tila”. Millä olisi eletty se aika, että olisi saatu pellot raivattua?

Lopulta tuli tietoon aivan keskustan tuntumassa Myllykylässä tila, jonka iäkkäät omistajat eivät enää kyenneet pitämään sitä yllä.

– Valtio lunasti tilan heiltä ja luovutti sen vanhemmilleni. En aluksi asunut siellä, koska pestini Vesilahdella jatkui. Enkä lopulta asunut siellä pitkää. Kotiin tullessani olin jo rippikouluikäinen ja kun aika nuorena, 18-vuotiaana menin naimisiin, ei kotona olo kestänyt kuin muutaman vuoden.

Karjalasta tulleilla evakoilla oli myös huonoja kokemuksia siitä, kuinka heidät otettiin vastaan uusilla kotiseuduillaan.

– Olin varmaan poikkeus, sillä Heinolassa ei tullut vastaan mitään sellaista. Meille sattui niin täällä, kuin muuallakin vain mukavia paikkoja ja naapureita.

Ihmiset kysyvät tavan takaa Mirjalta, missä vaiheessa Anthony Bosley tuli hänen elämäänsä.

– Me tapasimme ensi kerran elokuvateatteri Kinossa, kun kävin siellä Myllykylän nuorten porukan kanssa. Hän oli huomannut minut siellä joskus talvella. Kun sitten olin kesällä myymässä kaupungilla jäätelöä eräässä porttikongissa, tunnisti hän minut siellä. Siitä juttelusta alkoi yhteinen matkamme. Se taisi olla rakkautta ensi silmäyksellä, koska emme ehtineet juurikaan seurustella.
Tämä oli hauska kohtalon oikku, koska Mirja ja Anthony olisivat toisissa oloissa voineet tavata jo Karjalassa.

– Niin, Anthonyhan oli syntynyt Karjalan kannaksella, Terijoella. Kyllä karjalaisuus tietenkin oli asia, joka meitä yhdisti. Kohtaloakin tarvittiin, sillä terijokelaiset asutettiin pääosin Järvenpäähän. Mutta kun Anthonyn isäpuoli perheineen muutti Heinolaan, oli hän tullut mukana.

Avioon mentyään Mirja ja Anthony muuttivat Heinolan Rajakadulle vuonna 1953.
– Anoppini osti talon, jossa nykyisinkin asun, meille yhteiseksi kodiksi, kun tässä oli kaksi asuntoa.

Talosta tuli varsin pian evakkokeskus. Ei kuitenkaan ihmisten, vaan lintujen.

– Juu, se on näiden englantilaisten sukuvika. Meillä oli lopulta hoivattavana 300 lintua, suurin osa trooppisia. Huoneessa, joka on nykyisin olohuoneeni, oli väliseinällä erotettuna muutaman metrin levyinen osasto, jossa lintuja pidetiin.

Aluksi hoidokit olivat omia

– Mutta kun ihmiset huomasivat, että meille linnut olivat rakkaita, alkoivat he tuoda myös löytämiään loukkaantuneita luonnonlintuja hoitoon. Emme raskineet heitä kieltääkään. Niin taloa alettiin kutsua lintusairaalaksi.
Kun tieto Anthonysta ja hänen hoidokeistaan levisi, alkoi hän saada myös ”lintuparantajan” mainetta, koska moni lintu kuntoutui.

– Sitten talosta tuli opetuskohde. Yks kaks täällä oli koko seminaarin luokka opettajineen pyrkimässä sisälle lintuja katsomaan. Vierailuista tuli pikkuhiljaa arkipäivää, samoin mediajulkisuudesta. Meillä oli välillä tilojen puolesta todella ahdasta, etten sanoisi ahdistavaa.

Bosleyt huomasivat 1960-luvun vaihteessa, että kaupunki oli tuonut Kirkkolammelle hanhia. Ne olivat pienimuotoinen nähtävyys.

– Siitä kai Anthony sai ensimmäisen kerran idean, että lammen rannalla voisi olla lintutalo.

Heinolan lintutalon tai ”lintutarhan”, joksi sitä aluksi kutsuttiin, historia alkaa vuodesta 1963.

– Alkoi vaihe, jolloin linnut olivat kesän lammen rannalle rakennetussa kesätarhassa, mutta talveksi ne piti ottaa meille kotiin lämpimään.
Mirja piti lintuhankkeita aina ”englantilaisena juttuna”.

– Kyllähän karjalaisetkin idearikkaita ja yritteliäitä ovat, mutta ei tämä sieltä tullut. Olihan Anthony, vaikka oli Karjalassa syntynyt, äitinsä perua myös Englannin kansalainen. Ehkä siitä sekä linnuista johtuen me emme olleet kovinkaan tavallinen karjalainen pariskunta sen suhteen, että olisimme osallistuneet aktiivisesti karjalaisten yhteisiin rientoihin.

Lintujen hoidosta kehittyi Anthonylle lopulta ammatti ja työura.

-– Anthony työskenteli aluksi Heinolan kaupungilla mittamiehenä, kartanpiirtäjänä sekä lopuksi vesilaitoksella ja puisto-osastolla johtotehtävissä.  Mutta kun lintutarha laajeni lintutaloksi ja -hoitolaksi, muuttui työ lintujen parissa kokopäivätyöksi.

Lintutarhan vilkkain rakentamisvaihe ja laajeneminen matkailunähtävyydeksi tapahtui vuosina 1983-87.

– Vaikka Anthony teki suurimman työn, olin minä koko ajan alkuaikoina kotona hoitotyössä, koska tänne kannettiin kaikki haudottavat ja hoidettavat linnunpoikaset. Kävin kyllä lintutalollakin välillä lintuja syöttämässä. Pentti Linkolankin tapasin näissä lintukuvioissa. Tämä oli luonnon- ja eläinsuojelutyötä ennen kuin termejä edes tunnettiin.
Mirjalle kehittyi kuitenkin täysin oma rooli Heinolassa olevan säähavaintoaseman hoitajana.

– Aloin naapurissa olevan sääaseman kesälomatuuraajana. Vuonna 1962 naapuri halusi luopua havainnoitsijan työstä ja tarjosi sitä minulle. Tuolloin asema laitteineen siirrettiin meidän pihaamme ja seisoi siinä lopulta 38 vuotta.
Sääaseman hoitajana Mirjasta tuli Heinolassa yhtä lailla median tuttu, kuin Anthonystakin.

– Minulle soitettiin lehdistä tavan takaa ja kysyttiin säähän liittyviä tietoja ja haastatteluja. Tallessa on mappikaupalla lehtijuttuja. Mutta ei se työnä kultakaivos ollut. Eläkkeessä tuntuu nyt, koska virallista työaikaa oli 1,5 tuntia päivässä. Mutta hyvin sitovaa säähavaintotyö oli, mökillekään ei voinut koskaan yöksi jäädä, kun piti lähteä mittareita lukemaan. Nykyisin Ilmatieteen laitoksen alainen sään mittaus on täysin automatisoitu.
Aikoinaan ja vielä nytkin käkisalmelaiset ovat pitäneet yllä Heinolassa erittäin aktiivista järjestö- ja kulttuuritoimintaa.

– Kyllä minä Käkisalmi-juhlilla kävin, kun oli aikalaisia tuttuja siellä. Mutta nyt kun tutut ovat käyneet vähiin ei oikein ole ketään kenen kanssa mennä.
Liikkuminen on myös käynyt vaikeammaksi.

Mirja Bosley on asunut niin kauan Itä-Hämeessä, että paikallinen elämäntapa on tehnyt tehtävänsä.

– Itähämäläiset ovat itsellistä väkeä. Eivät ehkä yhtä sosiaalisia ja seurallisia kuin karjalaiset. Mutta en minä ole sitä kokenut mitenkään epämukavaksi. Olen pikemminkin alkanut viihtyä omissa oloissani. Olen varmaankin tullut itähämäläiseksi. Paitsi, että leivon edelleen niitä oikeanlaisia karjalanpiirakoita.

Mirjan nykyinen suhde käkisalmelaisuuteen perustuu kultaisiin muistoihin ja muutamiin viime vuosikymmeninä tehtyihin muistelumatkoihin.

– Lusin kyläyhdistys järjesti taannoin matkan ja myös Yrjö Tiira. Viimeisestä reissusta on ehkä noin 15 vuotta. Taksilla lähdettiin muka kotipaikka katsomaan, mutta eihän siellä tietenkään taloa ollut ja pellotkin olivat metsittyneet.
Reissut eivät kuitenkaan olleet turhia.

– Löydettiin lapsuuden leikkirinne ja koulumatkan varrelta tuttu iso kivi. Ja kun päästiin kartalle, löytyihän talon paikkakin lopulta. Sykähdyttävintä oli, kun sinne istuttamamme morsiusangervo kasvoi yhä tutulla paikallaan. Niin paljon kuin lapsena yritimme hillitä sitä leviämästä, nyt kaivoimme siitä tikun kanssa muistoja itsellemme.
Nyt matkat Karjalaan ovat toistaiseksi katkolla maailmantilanteen vuoksi.

– Tilanne on tietenkin ikävä. Olin onnekas, kun pääsin verestämään muistoja ajoissa. Nyt olisi myöhäistä katua. Reissut itsessään herättivät hyvin sekalaisia tuntemuksia. Nyt koen, ettei mitään selvitettävää jäänyt.
Voin hyvillä mielin elää muistojeni kanssa.