Mirjami Sihvo | Kuva: Erja Saraste
Pitkäaikainen jäsenemme Mirjami Sihvo ilahduttaa meitä säännöllisesti kokouksissamme lukemalla Karjalaan ja erityisesti Käkisalmeen liittyviä runoja ja kertomuksia. Nyt vuosikokouksen yhteydessä kuulimme Mirjamin äidin Annan riimittelemän kronikan. Kirjoitus on laadittu Tauno-puolison 70-vuotissyntymäpäivän kunniaksi (05.06.1957). Hienosti ja hauskasti käsin tehty ja kuvitettu opus on samalla kertomus koko perheen elämästä ja vaiheista, iloineen ja suruineen.
Tauno Juho Heikki Sihvo
5.6.1887- 5.6.1957
Kuules armas Tauno-kulta
ku mie siulle haastan
muistelmia muinaisesta
nuoruutesi maasta:
Kaunihissa Karjalassa
kappelissa Kaukolan
näki pieni Tauno-poika
ensi kerran maailman.
Haltijat sai kehtos’ ääreen
lahjojansa kantaen:
tyynen, maltillisen mielen
puhtaan kultasydämen.
Isä sekä äiti kilpaa
hoiva’eli pilttiään,
Jenny-sisko onnellisna
tuuditteli veikkoaan.
Työn ja leikin vaihdellessa
kului aika lapsuuden
veljesparven vanhimpana
komentoa pitäen.
Virkku-tamma, Markku-koira
siinä kaksi ystävää,
joiden kanssa poikasena
löytyi monta tehtävää.
Ol’ kouluun pojalla halu suuri
kans’ Jenny-siskosen rakkahan,
ol’ jaloiss’ kengätkin uudet juuri,
niin voisi niitäkin näytellä.
Vaan siellä maailma mustaks’ muuttui,
kun uunin nurkkaan hän pantiinkin,
kans’ poikain tappeli ja suuttui,
– ja tuli tunnilla nälkäkin.-
Mutt’ täytyi koulukin loppuun käydä
ol’ täti Auroora lempeä
vaan Lauri Näykki, mies kova, jäyhä
ihannoi Vänrikki Stoolia.
Ja tiedon lähteille nuori mieli
kun vielä eellehen janosi,
niin Käkisalmessa porvarkoulu
siihen juotavaa tarjosi.
Emännät Iivosen, Ingholmin,
Kohosen sekä Lastikan
antoivat pojalle koulukodin
ja hoidan hyvän ja lämpimän.
Poljakoffin talossa Isokadulla
oli pojilla oikein kolhoosi,
siin asui äidin komennon alla
myös Muolaan serkut ja Ilmari.
Monet hyvät harrastukset
mielen reippautta loi.
Tietomäärä karttuessaan
valkolakin päähän toi.
Hyvänä ja sopuisana
voitit monta ystävää.
Tahtoi myöskin neidot sorjat
sinisilmiisi katsahtaa.
Alma mater, ahjo ylväs
viittoi luokse laakerein.
Lait ja paragrafit tutkit
päivin monen vuosien.
Vaan kun karttui pilvet mustat
ylle armaan isäinmaan,
nuorin voimin, puhtain innoin
ryhdyit niitä raivaamaan.
Kirjat, tentit, luvut vaihtui
sotasopaan vihreään.
Kera Suomen nuorukaisten
marssit kentill’ Saksanmaan.
Ja kun soivat sotatorvet,
kuului kutsu oman maan:
riveiss’ vihreen jääkärjoukon
riensit sitä auttamaan.
Armas-veli sai sankarkuolon
eestä armahan isäinmaan,
mut’ Tauno-vänrikki peistä taittoi
Vienaa, Aunusta kulkiessaan.
Viipurissa vihannassa
tyttö Pohjois-Karjalan
kohtas’ armaat sinisilmät,
lumon takin vihreän.
Tuoksu ruusun, narsissin,
tuon kevään mieleen piirsi.
Ei aikaakaan kun tytöllä
jo kihlasormus kiilsi.
Tuota aikaa muistelen
niin mielelläni vielä,
se oli aika keväinen
ja tähti elon tiellä.
Syystuuli kun nurkissa ulvoi
hääkellot meille soi.
Koti kaukana Kajaanissa
onnen sekä autuuden toi.
Vuosikausia miehiä marssitit
sinä äärellä Ämmäkosken
ja ampumaurheilun innossa
painoit usein aseesi poskeen.
Ja seuraava kesä kun kerkesi
me saimme pilttimme pienen –
Isun silmäterä ja jääkäri –
sen somempaa nähnytko lienen -?
Lehterissä Yhteislyseon
sinä istuit vuotta monta,
laskennon nikseihin innostaen
myös monta avutonta.
Olit poliisimestari ponteva
joka valvoit turvaa ja rauhaa.
Nuorin voimin jaksoithan pidellä
sinä tulessa monta rautaa.
Kuhmon kulmille sitten muutimme
kun kului vuosia kuusi.
Kolme potraa poikaa jo mukana,
ja tyttö mi käärössä huusi.
Oli Kuhmossa tehtävät monenlaiset,
sua tarvittiin kaikkialla.
Oli sillat, rummut, lossit ja tiet
vallesmannin valtikan alla.
Ehkä keskipäivä, se parahin,
näin kului kulmilla Kuhmon.
Sen saloja usein samoilit,
tunsit jänöt ja kalastuksen.
Vaan pula-aika kun puhalsi
rajut tuulensa yli maamme,
sen kourissa mekin kovuutta
ja tuhoa kokea saamme.
Me jätimme karun Kainuun maan
ja muutimme kauniiseen Karjalaan …
Esi-isäin asuma-alue
oli ollut varrella Vuoksen.
Nyt poikia viisi ja tyttöjä kaksi
siellä perheemme mukana juoksee.
Kaupunki kukkivain omenapuin,
sua kaihoten muistamme vielä.
Elo meidänkin kaikkine vaiheineen
oli ehjää ja tyyntä siellä.
Kalaretket Karhukallion,
Muurisaaren, saunaretket,
kesät Ketveleessä vietetyt,
tuovat muistoihin ihanat hetket …
Siellä kaikille meille viityä soi
Koti uusi vierellä koulun.
Sen kentillä lapset ilakoi,
myös oppien työn ja touhun.
Me päätimme: täällä tahdomme
sekä elää että kuolla,
– vaan toisin olikin määrätty
tuolla kohtaloin kaitsijan puolla.
Ei aikaakaan, kun Suomessa
taas sotatorvet soi
ja tykki-tuli Kannaksen
öin päivin jylinöi.
Tuli meillekin eteen evakon tie,
täytyi jättää koti armas,
Ja retkemme Savon maille vie
oli ero kodosta karvas.
Nyt jouduit työhön evuksi
evakkoin kärsiväin,
öin, päivin heidän tähtensä
mä kulkevan sun näin.
Isän sydän sai haavan viiltävän
kun Armas hurmeeseen nukkui …
ja myös silmäteräs ja jääkäris’
Aarre taistojen kentille hukkui…
On elämä jatkunut sittenkin,
eikä toivoa saakaan heittää.
Nyt muistot katkerat vuousien
unhon sumu jo paksuna peittää.
Isä laupias ollut oot lapsosten,
heistä pitänyt hyvää huolta.
Minä useinkin kiukkuisna tuiskahdin,
sinä tyynenä pidit puolta.
Lapset kasvoi ja varttui ja siipensä
osa nosti ja lähti lentoon,
meille iloa usein tuottaen
ja valaisen elämän ehtoon.
Tytöt pienet nyt jälkeen poikien
vielä luonamme viihtyvän näyttää,
ja usein kotona oleillen
joka sopen elolla täyttää.
Kun saapuu ehtoo, väsymään
se uurastajan saa.
Jo oli aika Sinunkin
lepäämään kiiruhtaa.
Me lähdemme nyt katsomaan
avaraa maailmaa …
Lockstedt’in kautta automme
etelään huristaa…
Ol’ hyvä siellä elellä,
mutt’ kaiho rinnass soi,
ja kera kevätlintujen
sen voima kotiin toi.
Sä etsit majaa rauhaisaa,
ja täältä löysit sen.
Oot mieltynyt sä Harjulaan,
sen oloon hiljaiseen…
On täällä olo leppoisaa
ja lähell’ taivas, maa.
Useinkin lapset matkoillaan
luonamme piipahtaa.
Ja silloin ilo suuri on
ja nauru kajahtaa,
kun lapsenlapset innoissaan
luo armaan ukin saa.
On täällä puuhaa, touhua,
on aikaa kalastaa,
ja rysät, verkot talvisit
jo täytyy kunnostaa.
Kahvikullan muistat aina,
silmäsi kun auki saat,
”pölli” aina hampahissa
kuljet metsät sekä haat.
Kiitos Sulle Tauno-kulta
mennehistä vuosista!
Kiitos päivist’ valoisista,
myös hämyisemmistä!
Valot varjot elontiellä
ihmistä vain kasvattaa.
Jos on aina päivänpuolla,
siitä kylmäks’ sydän saa.
Jos Luojamme sallis’ uudestaa
vielä’ alkaa elomme matkaa,
sitä tahtoisin tuhat vuottakin
sun kerallas, Tauno, jatkaa!!!
